Äsken tuli televisiosta kehuttu ja palkittu Klaus Härön elokuva Postia pappi Jaakobille ja voi miten hyvä mieli siitä jäikään. Luin aikoinaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Hiidenkivi -lehdestä siitä melko kriittisen arvostelun, enkä sen vuoksi tullut katsoneeksi sitä aiemmin. Olisi kannattanut - vaikka kannattaahan hyvää myös odottaa.
Tuntuu hyvältä, että tuollaisia pienieleisiä, kauniita ja sanomallisia elokuvia joku vielä Suomessa tekee. Yleisesti ottaen en erityisemmin suomalaisesta elokuvasta enkä kirjallisuudesta pidä. Molempia kun tuntuu vaivaavan jonkinlainen inhorealismin ja rujouden ihannointi - vai lienenkö viime aikoina vain tarttunut vääränlaisiin teoksiin.
Tämä elokuva meni mielessäni samaan nippuun kahden muun suosikkini "Pieni pyhiinvaellus" ja "Koirankynnenleikkaaja" -nimisten elokuvien kanssa. Kaikki ne puhuvat minulle siitä, että maailmassa on vielä hyvyyttä ja kärsimyksenkin keskellä ihminen voi kokea armon ja rakkauden tuomaa lohdutusta. Sellaisia elokuvia ei voi olla liikaa.
Tämä elokuva meni mielessäni samaan nippuun kahden muun suosikkini "Pieni pyhiinvaellus" ja "Koirankynnenleikkaaja" -nimisten elokuvien kanssa. Kaikki ne puhuvat minulle siitä, että maailmassa on vielä hyvyyttä ja kärsimyksenkin keskellä ihminen voi kokea armon ja rakkauden tuomaa lohdutusta. Sellaisia elokuvia ei voi olla liikaa.
Katsoin tuon myös, ja pidin myös kovasti! Elokuvan herkkä tunnelma jäi mukavasti viipyilemään mieleen.
VastaaPoista